Olen poliittinen orpo.

Syntymäpuolueeni vältti kahdeksankymmentäluvun alussa nipin napin vararikon tehtyään naimakaupan suuren valtapuolueen kanssa sulautuen siihen vuosikausiksi.

Kun taloudellinen tilanne helpotti ja puolueeni irrottautui suurpuolueesta jälleen itsenäiseksi olin jo menettänyt siihen uskoni. Ainakin osittain. Olin toki vielä vuosia mukana puoluepolitiikassa ja uskollisesti hoidin luottamustehtäväni niin puolueen sisällä kuin muuallakin. Hyväiseni jätin vasta viime vuosituhannen viimeisillä metreillä kun suostuin kansanedustajaehdokkaaksi eteläiseen Hämeeseen. Vaalitappio oli odotetusti murskaava ja puolue poistui puoluerekisteristä. Olin kuitenkin yllättyneesti iloinen saamistani äänistä.

Asetuttuani liki 14 vuotta sitten Lopelle ja yhdeksän vuotta sitten Läyliäisten kylään tunsin päässeeni kotiin.

Olen tähän asti visusti välttänyt puoluepolitiikkaan osallistumista Lopella ja määrätietoisesti  kiittänyt luottamuksesta ynnä kieltäytynyt jokaisesta tarjotusta ehdokkuudesta.

Viimeisen vaalikauden aikana minua kuitenkin alkoi epäilyttää loppilainen kunnallispolitiikka ja aloin seurata sitä tarkemmin. Huomasin seuraavani eri puolueiden ja valtuutettujen äänestyskäyttäytymistä. Aloin mieliä itsekin mukaan rakentamaan kotikuntani kehittymistä ja vaalimaan minulle tärkeitä asioita, joita katson Lopella  hoidetun puutteellisesti.

Olin jopa vähän imarreltu kun Vasemmistoliiton Lopen yhdistys pyysi minua mukaan vaalitaistoon. Vasemmistoliitolla on tällä kaudella kaksi valtuutettua ja jokunen luottamushenkilö. Pieni puolue siis. Työväen puolue...

Olen kasvanut semiakateemisessa virkamiesperheessä, sellaisessa uus-. Teini-ikäisenä, kun etsin yhteiskunnallista arvomaailmaani, kaikki räpistelyni päättyivät perheen ohjaamina uljaan keskiluokan arvoihin. Pieni puolue oli kuitenkin hyvä oppipaikka. Keskiluokkaisen pyhän lehmän vaalimiseen tarvittiin joka ikinen aatesisar ja -veli. Aktiivisena ihmisenä oli varraten helppo nousta hierarkiassa ylöspäin, aina puoluekokousedustajaksi asti.