Muutamia päiviä on kulunut Jokelan kauhistuttavasta koulupäivästä. Näinä muutamina päivinä on ollut mielessä huoli oman koululaisen ja yleensä omien lasten turvallisuudesta. Mielessä on käynyt myös se, että miten voi varmuudella huomata, että jotain on pahasti pielessä. Vastaus lienee: ei mitenkään.

Yhteisöllisyyden ja toverihengen puuttuminen voi viedä yksilön hirvittävällä tavalla eksyksiin. Jollekin se saattaa olla vain ohimenevä vaihe, jolloin ollaan yksinäisiä ja podetaan hiljaisuudessa ulkopuolisuuden tunnetta. Joillain tunne menee ohi, tulee kavereita, löytyy harrastus, aletaan seurustella. Joillain taas tilanne päätyy ahdistukseen, masennukseen ja yhä suurempaan vetäytyneisyyteen. Jos tällöinkään ei ulkopuolelta asiaan kiinnitetä huomiota, voi tilalle tulla jotain todella pahaa. Näin on ehkä käynyt Jokelan tapauksessa. Pahintahan on, että emme varmuudella tiedä.

Varmuus on ainoastaan siitä, että lasten ja nuorten tukeminen, keskustelutradition luominen, kyseleminen (vaikkei aina saakaan kovin positiivista palautetta nuorisolta) ja myönteisen palautteen antaminen ovat ainakin jonkinlainen vakuutus, joka suojaa elämää luiskahtamasta väärille urille.

Lopen koulutoimella on yläasteen ja lukion käytössä hieno sähköinen viestintäväline Helmi. Torstaisin tulee säännöllinen tiedote viikon tapahtumista ja myös siitä, mitä on edessäpäin. Odotin saavani jonkinlaisen viestin toimenpiteistä, joita Jokelan tapahtumien tiimoilta on koulussa toteutettu. Tällaista ei kuitenkaan tullut. Minusta tämä juuri on se palsta, jolla vanhempien kanssa kommunikoidaan. Hälyttävää tietysti se, jos tuntuu, että mitään viestittämisen arvoista ei ole.